Taannoin yks artikkeliprokkis velvoitti kaivamaan läppärin muuton jäljiltä esille ja tekemään itselle uuteen kotiin työpisteen. Olemme siis muuttaneet viime toukokuussa isompaan kotiin ja kyllä, edelleen on muuton jäljiltä hommaa paljon jäljellä. Artikkelihomma tuli onneksi lopulta valmiiksi ja se jätti jälkeensä pienen kirjoittamisen kipinän. Tuli tunne, että haluan palata jotenkin Toiset päivät -proggikseni äärelle. Viimeisin postaus tänne blogiin on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa eli vuosi sitten. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, eikä kirjoittamiselle ole ollut sijaa. Instagramissakin hiljenin, kun loppui aika ja voimat kaikkeen. Elämä on ollut täyttä. Monessa mielessä.
Kun kelaan päässäni vuoden takaiseen aikaan, nousee mieleen päällimäisenä rankka sairastelu. Infektiokierre oli suorastaan infernaalinen, sillä se kuin huipentui marraskuussa, kun perheemme otti ensikosketuksen koronaan. Ironista oli, että korona lopulta tuli miehen matkassa hänen ainoalta kotimaan työmatkalta, eikä niiltä kolmelta muulta työmatkalta ulkomailta! Korona oli minulle raju ja se vei minut nopeasti sairaalahoitoon. Asiaan vaikutti oleellisesti minun perussairaudet sekä tietysti raskaus. Sairaalassa hoito oli hyvää ja toivuin taudista, vaikkakin hitaasti. Jouduin koronan takia kuukaudeksi työstäni sairauslomalle, ja kun siltä osin olisin voinut palata, alkoivat supistelut. Työterveyslääkäri kirjoitti niiden takia sairauslomaa raskausvapaaseen asti. Se harmitti ja omaan tyypilliseen tapaani mietiskelin saikkulappu kädessä ”olikohan tämä nyt liioittelua?” Mutta jo seuraavalla viikolla sain konkreettisesti todeta, ettei ollut! Juuri ennen joulua säännölliset supistelut jäivät päälle ja kohdunkaulallakin oli ehtinyt tapahtua, joten minut otettiin yöksi osastolle ja sain supistusten estolääkettä. Se auttoi hyvin, mutta loppuraskaus meni sitten aika hissun kissun, kun pienikin rasitus aiheutti herkästi supisteluita. Ja kipuja.
Raskaus meni lähes laskettuun aikaan asti. Pieni poikanen syntyi helmikuun alussa pienellä lääketieteen avustuksella. Eli tämäkin raskaus päättyi käynnistykseen, kun fyysisesti oloni alkoi olla niin kivulias, että se alkoi viedä henkisiä voimia. Onneksi keho oli jo synnytykseen valmistautunut, joten käynnistämiseen ei tarvittu pitkää kypsyttelyä. Synnytys oli tälläkin kerralla pitkä ja rankka. En ole koskaan avannut tarkemmin esikoiseni synnytystä täällä blogissa, enkä instagramissa, sillä se sisälsi monia traumatisoivia asioita. Asiat eivät menneet silloin hyvin ja jälkikäteen tein tapahtumista muistutuksen. Siihen sain ylilääkäriltä vastauksen, jossa myönnettiin tapahtuneet virheet ja pahoiteltiin tapahtumia. Vastauksessaan hän tarjosi keskustelumahdollisuutta, mutta en silloin koskaan pystynyt palaamaan asiaan, ennen kuin oli pakko. Raskauden loppuvaiheilla pääsin pelkopolin kautta juttelemaan tapahtuneista ja sain sitä kautta käsiteltyä asioita omassa mielessä. Olen todella kiitollinen, että olen saanut kokea sen kaiken kahdesti! Olen erityisen kiitollinen siitä, että sain toisesta synnytyksestä korjaavan kokemuksen!
Elämä kahden poikasen kanssa on ollut vauhdikasta. Varsinkin sen jälkeen, kun nuorempikin lähti liikkeelle. Nyt Junnu on 8kk ikäinen, miehen sanojen mukaan, pieni tankkeri, joka määrätietoisesti ja vauhdikkaasti konttaamalla suunnistaa joka paikkaan. Junnulla on motorinen kehitys ollut hämmästyttävän nopeaa ja se luonnollisesti on heijastunut yöuniin. Hän ei ole vielä nukkunut elämänsä aikana yhtään ehjää yötä, enkä siten myös minäkään. Yöunien rikkonaisuus välillä hapottaa tosi paljon, mutta toistaiseksi tässä on pärjäilty jotenkin. Miehelle olen puhunut jo pari kuukautta unikoulun pitämisestä, mutta toistaiseksi sen pitäiminen ei ole ollut mahdollista. Tämänkin syksyn teemana on ollut sairastelu, joten odottelemme niiden osalta meille kaikille sopivampaa aikaa. Siihen asti yritetään pärjäillä jotenkin luovien.
En olisi koskaan osannut uskoa, että eläisin joskus tätä elämää, jota nyt elän. En koskaan lapsettomuushoitojen pahimmissa myrskyissä jaksanut uskoa tähän elämään, mutta silti jokin pakotti jatkamaan hoitoja eteenpäin. En voinut antaa periksi. Tässä kohtaa en halua kirjoittaa ”kaiken olleen sen arvoista”, koska ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan sellaisia kokemuksia! Ei kenenkään pitäisi joutua kohtaamaan niin paljon pettymyksiä, kipua ja tuskaa, jota meidän tielle tuli! Tahaton lapsettomuus on pahimmillaan absurdia, epäreilua ja epäoikeudenmukaista, jota ei voi ymmärtää järjellä.
Mutta kaiken jälkeen minä voin kirjoittaa:
Kaikesta huolimatta minä selvisin!
Minusta tuli kahden pojan äiti ja kaikesta huolimatta meille kuuluu hyvää!