Tänään on lapsettomien lauantai ja tänään facebook muistutti muistosta neljän vuoden takaa. Olin silloin myrskynsilmässä ja elin keskellä yhtä elämäni pahinta painajaista. En ole koskaan pelännyt henkeni puolesta niin, miten silloin pelkäsin. Tunnelin päässä ei ollut yhtään valoa, eikä mitään keinoa päästä valoon. Takana oli aivan absurdin rankka kevät, jonka aikana olin käynyt läpi useita kiertoja voimavarani kuluttaneita lapsettomuushoitoja, olin murtanut käteni ja menettänyt kaiken lisäksi vielä työni. Olin saanut varhaisen keskemeno ja heti seuraavasta kierrosta alkoi uusi raskaus. Luulin senkin menneen kesken, kun heräsin Hollannissa kotiinlähtö aamuna hotellin lakanat veressä. Se kotimatka oli yksi rankimmista matkoista, koska koko matkan kärsin kivuista ja vuodosta.
Viikko reissun jälkeen, vappuaattona heräsin kuitenkin kehoni tuntemuksiin, joista tajusin olevani edelleen raskaana. Se tuntui absurdilta kokemani vuodon ja kipujen jälkeen! Tilanne oli painajaismainen, sillä tiesin heti, ettei mikään voi olla hyvin. Pääsin onneksi heti Vapun jälkeen labraan, joka vahvisti tuntemukseni faktaksi. Olin raskaana, mutta en tavalla, jolla halusin olla. Klinikalla ei ollut antaa yhtään ultra-aikaa ja koska pääni ei kestänyt epätietoisuutta, hakeuduin päivystyksen kautta ultraan. Raskautta ei kuitenkaan löytynyt! Ei mistään! Elin lopulta melkein viikonpäivät tietämättä raskauden sijaintia, mikä oli ihan hirveää. Hoitaja puhelimessa antoi toistuvasti ohjeen, että pitää hakeutua heti päivystykseen, jos kivut alkavat. ”Kun alkaa kova kipu, on jo kiire leikkaussaliin” -lause kaikui päässäni ja pelkäsin hengenvaarallista tilaani.
Viikonlopun jälkeen minut otettiin sairaalaan sisään, koska lääkäri ei enää uskaltanut päästää kotiin, sillä hcg oli korkea ja olin jo raskausviikolla 7. Raskaus oli edelleen hukassa, vaikka minua ultrattiin useamman lääkärin toimesta. Minut vietiin osastolle huoneeseen, jossa oli yksi huonetoveri. Ahdistuin jo etukäteen silkasta huonekaveriajatuksesta, sillä tiesin kyseisellä osastolla olevan hoidossa myös raskaanaolevia. En olisi kestänyt raskaana olevaa huonekaveria. Onneksi hän ei ollut sellainen. Olin vähäpuheinen, ahdistunut ja peloissani, enkä lainkaan jaksanut olla sosiaalinen. Huonetoveri otti minuun varovasti kontaktia ja lopulta jaoimme toisillemme tilanteistamme. Kohtaaminen oli merkityksellinen. Jälkeen päin olen ollut siitä kiitollinen, sillä jotenkin ihmeellisellä tavalla hän loi ympärilleen turvallisen ilmapiirin, vaikka oli itsekin sillä hetkellä kriisitilanteessa.
Pitkä matka on noista hetkistä kuljettu ja olen onneksi päässyt pois sieltä pahimmasta myrskynsilmästä, mutta olen edelleen rikki. Tiedän, että aika ja korjaavat kokemukset parantavat vaurioita kehossa ja mielessä, mutta se kuitenkin tapahtuu vain pieni pala kerrallaan. Todennäköisesti joiltain osin en koskaan tule täysin ehyeksi. Minussa on tulee aina olemaan syvä lapsettomuuden haava, joka kipuilee tavallaan läpi elämän. Se kipuilee, vaikka olemmekin saaneet elämäämme ihana pienen ihmisen. Siitä olen kiitollinen! Olen kiitollinen, että meidän sitkeys lapsettomuushoitojen kanssa lopulta palkittiin. Me saimme elämän iloa täynnä olevan Tyypin, joka on nyt ihana parivuotias. Hän on touhukas, utelias, rohkea ja iloinen poika. Hän ilmaisee itseään ja tunteitaan vahvasti. Hän on voimakas tahtoinen ja myös herkkä poika. Vaikka olemmekin Tyypin (sekä Koronan myötä) eläneet hyvin väsyttäviä ja kuluttavia hetkiä sekä vaiheita läpi, mikä johti melkein parisuhteemme tuhoon, en vaihtaisi tätä elämää mihinkään. En mistään hinnasta! Toki monia hetkiä matkan varrelta voisin vaihtaa, sillä ne ovat rikkoneet meitä aivan liikaa. Etenkin ne kaikkein pimeimmät hetket kyllä voisin vaihtaa pois.
Viime aikoina lapsettomuuden tunteet ja hoidot ovat voimakkaammin pyörineet päässä. Ne eivät anna rauhaa, sillä tunne on, ettei perheemme ole vielä täysi. Paljon olemme miettineen, uskaltaako edes haluta toista? Uskaltaako toivoa ja antaa sille toiveelle valtaa? Uskalletaanko vielä yrittää? Lapsitoiveen mukana tulee väistämättä valtava pelko, sillä menneet kokemukset olivat kamalia ja ne vei melkein minulta hengen. Vaatii hurjasti rohkeutta edes ajatella tällä kokemushistorialla uudestaan lapsettomuushoitoja. Toisaalta en ajattelisi hoitoja, jos en edes pienesti uskoisi onnistumiseen. Mutta minua pelottaa valtavasti, kestänkö, jos vielä joudun kokemaan kehossani menetyksiä? Kestämmekö me, jos joudumme uudelleen myrskynsilmään?