Helmikuu on koittanut. Elämäni odotetuin helmikuu. Kuinka vaikeaa onkaan uskoa uskoa todeksi, että Hän on kohta täällä? Kuinka vaikeaa onkaan luottaa siihen, että viimein saamme Hänet syliimme? Saamme viimein syliin asti Hänet, jota olemme pitkään toivoneet ja Hän on vain meidän. Minun mieleni pelkää niin valtavasti menettämistä, etten ole uskaltanut antaa itselleni täysin lupaa luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Että saamme hänet syliimme. Jopa näiden lauseiden kirjoittaminen on vaikeaa, saati sitten näiden asioiden ääneen sanominen. Terveydenhoitaja on nyt viime aikoina jokaisella neuvolakäynnillä kysynyt, olenko ajatellut vauva-aikaa ja miltä se tuntuu yms. Olen kierrellyt ja kaarrellut vastaukseni kanssa, sillä minun on niin vaikeaa ajatella tai kuvitella niitä hetkiä. Pelot ovat niin voimallisia.
Pelot ovat saaneet voimaa, kun viime aikoina lapsettomuuden haava minussa on kipuillut todella paljon. Olen tuntenut kehossani vahvasti sen epätoivon ja tuskan, jota koin hoitokiertojen aikana. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Liian monta kertaa, eikä niiden loppua ollut näkyvissä! Muistan ja tunnen vahvasti edelleen sen, kun herkkä kehoni tunsi jokaisen hoidon vaiheen vahvasti. Tunsi lääkkeiden vaikutuksen, haittavaikutukset ja eri toimenpiteiden tuoman epämukavuuden ja kivun. Kaikki se jätti jälkeensä kehooni; pysyviä jälkiä ja mieleeni kipeitä, murtuneita kohtia.
Tunsin vahvasti häpeän ja epäreiluuden kaikesta siitä, mitä jouduin ja jouduimme kokemaan. Katkeruus oli välillä vahvasti läsnä ja oli vaikeaa ymmärtää, miksi kaiken kokemani jälkeen jouduin vielä tällaisen eteen?! Miksi minä? Miksi me? Katkeruutta lisäsi sekin seikka, että kiertoni toimii normaalisti ja usein miten lähes kellon tarkasti! Joskus jopa tuskastuttavankin tarkasti; usein tunsin vahvasta hoidoissa käytetystä tukilääkityksestä huolimatta oman kierron puskevan läpi, kun hoito ei onnistunut. Kirosin usein sitä, että tunnen kehoni liiankin hyvin, koska juuri se usein miten syöksi minut nopeasti epätoivon pimeyteen ja toivottomuutteen. Tästä syystä en varmaan kertaakaan käyttänyt tukilääkitystä niin pitkään kuin oli määrätty, kun hoito epäonnistui. Välillä mietin, että olisi ollut helpompaa, jos en olisi niin kehotietoinen. Olisin halunnut olla turta kehoni ja mieleni signaaleille.
Mutta kuinka kiitollinen olenkaan ollut siitä, että kehoni kierto on toiminut säännöllisesti, eikä hoitojen aikana käytetyt hurjat määrät hormoneja sotkenut liiaksi rytmiä. Hoitojen läpi käyminen on aina valtavan stressaavaa, ja niistä tulee hurjan paljon stressaavampaa, jos joutuu jännittämään oman kehonsa toimivuutta ja sen reagoimista lääkkeisiin?! Toki kehoni aiheutti minulle stressiä, enkä aina ihan tiennyt, miten se tulee reagoimaan hormonilääkkeisiin, mutta olen päässyt kaikesta huolimatta siltä osin vähemmällä. Kehoni säännöllisyydestä huolimatta tunsin kehoni todella kelvottomaksi. Se petti minut niin usein; liian monta hoitokiertoa päättyi epäonnistumiseen. Naiseuteni mureni pala palalta ja jo valmiiksi vinksahtanut kehonkuvani vinksahti vielä lisää. Kun hoitokierto toisensa perään epäonnistui, tuntui se kaikki liiankin epäreilulta ja katkeralta. Kehoni ei kyennyt siihen, mikä on luonnollista; tulla raskaaksi ja pysyä raskaana. Se oli kykenemätön kantamaan elämää. Ja pahinta kaikessa oli juuri se, ettei mikään ollut omissa käsissäni. En voinut tehdä itse mitään paremmin.
Sanomattakin selvää, että viime vuosien menetykset ovat jättäneet pahimmat jälkensä minuun. Kehoni muistaa liiankin hyvin sen henkisen ja fyysisen kivun ja tuskan, jonka pienen elämän menettäminen toi tullessaan. Sitä menetystä en voinut koskaan paeta mihinkään, koska se tapahtui kehossani. Keho ja mieli tunsi joka hetken! Se kaikki oli vain elettävä läpi, vaikka hetkittäin toivoin jopa kuolevani. Suru iski kyntensä aina todella syvälle, eikä se päästänyt otteestaan. Se olisi surua, jota ei voinut näyttää ulkopuoliselle maailmalle, eikä siitä pystynyt puhumaan murenematta palasiksi. Aika on auttanut saamaan etäisyyttä ja korvaavana kokemuksena on toiminut myös tämä loppumetreille hyvin edennyt raskaus. Mutta juuri tämän raskauden vuoksi, on osa noista mustista ja kipeistä kokemuksista palannut takaumina mieleeni. Mieleni palailee kauhukuviin, joista on vaikea päästä irti. Ne ovat lietsoneet sisälläni menettämisen pelkoa niin suureksi, että välillä pelkään sen kuristavan minut allensa.
Olen miettinyt viime päivinä, että miten nähdä pelon keskeltä tulevaisuuteen? Miten uskoa ja luottaa asioiden menevän tällä kertaa hyvin? En oikein enää osaa. Meillä on takana useampia vuosia hoitojen, pettymysten ja menetysten rytmittämää elämää, jolloin ei voinut ajatellakaan elämäänsä kovin pitkälle. Edessä näkyi silloin loputtomasti vain epävarmuutta. Taistelimme unelmamme eteen, mutta todellisuudessa en ainakaan itse enää nähnyt kaiken sen keskeltä itseäni elämässä sitä tavoiteltua unelmaa. Oli vaikea uskoa koko unelmaansa. Menetin täysin kyvyn nähdä elämää pidemmälle ja rankat kokemukset murensivat vielä entisestään haurasta luottamustani elämää kohtaan. Mutta jokin minussa ei antanut itselle sitä vaihtoehtoa, että olisin antanut periksi. En vain voinut luovuttaa. En ehkä edes osannut, sillä periksiantamattomuus on niin vahvasti osa minua ja luonnettani. Vaikka minun onkin juuri nyt vaikea uskoa ja luottaa siihen, että saamme Hänet viimeinkin syliin, olen todella iloinen siitä, ettemme luovuttaneet. Olen todella iloinen siitä, että silloin, kun en itse enää jaksanut uskoa unelmaamme, joku toinen uskoi puolestani. Se kantoi aina pahimman pimeyden läpi.
Nyt taas elän elämääni vain hetken ja päivän kerrallaan. Hetket ja päivät tuntuvat pitkiltä odottaa. Tavallista pidemmiltä. Se on kuulema tässä kohtaa ihan normaalia ja tavallista, mikä on lohduttavaa. Välillä osaan odotaa keveämmin ajatuksin, mutta enimmäkseen valloilla on pelkojen sävytteisten ajatusten kanssa odottaminen. Vaikeiden tunteiden ja ajatusten vuoksi yöt ovat pääsääntöisesti jääneet lyhyiksi ja uni laadultaan heikoksi. Olen jo melko väsynyt tähän, mutta minun on elettävä tämäkin läpi. Siedettävä nämäkin hetket ja toivoa, että jaksan tämän kaiken. Minua kantaa tässäkin hetkessä se tieto, että vaikka en itse nyt peloiltani pystykään luottamaan ja uskomaan asioiden menevän hyvin, joku uskoo ja luottaa minun puolestani. Kiitos teille, jotka kannattelette uskomalla hyvään! ❤️