Viime aikoina elämä on ollut hurjaa pyöritystä. Ihan liiankin hurjaa! Osa viime aikaisista hetkistä ovat olleet kauniita, mutta jotkin hetket ovat olleet todella kuluttavia ja äärirajoille vieviä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Nyt hiljalleen uskallan vähän jo huokaista, että pahin on ehkä jo ohi; me kaikki olemme viimein kotona ja elämä näyttäisi tasoittuvan. Just nyt toivon elämän muuttuvan suorastaan tasaisen tylsäksi, sillä en kaipaa enää yhtään ylimääräistä käännettä. En enää yhtään ikävää yllätystä tai takapakkia. Olen saanut jo tarpeeksi!
Olen käytännössä melkein kaksi viikkoa viettänyt sairaalassa. Elämä kolmen hengen potilashuoneessa oli levotonta ja arjesta ei ollut tietoakaan. Viikonpäivät ja päivämäärät ovat puuroutuneet päässäni, enkä ole oikein ollut tietoinen ulkopuolisesta maailmasta. En ole edes jaksanut olla siitä kiinnostanutkaan. Helmikuun 5.päivä keskiviikkona viimeisellä äitipolikäynnillä lääkäri päätti ottaa minut osastolle synnytyksen käynnistykseen, koska vointini oli fyysisesti ja henkisesti jo sen verran huonoa. Hän sanoi, ettei näillä viikoilla tarvitse enää sinnitellä. Silloin oli menossa 39+2 ja kohdunkaula oli pehmentynyt ja parille sormelle auki, joten lääkäri ajatteli vauhdittaa luontoa hiljalleen lääkkeillä. Lääkärin päätös oli minulle todellakin huojentava, sillä fyysisten kipujen lisäksi ahdistus oli välillä liiankin kova ja kaikki ne vaikuttivat vahvasti jaksamiseen. En olisi mitenkään enää jaksanut enempää.
Synnytyksen käynnistelyä tehtiin kolme päivää. Se aika oli todella levotonta siinä mielessä, että ehdin sinä aikana asua neljässä eri kolmen hengen potilashuoneessa ja kahdella eri osastolla. Yksi huoneen vaihto johtui huonekaverista tai siitä, että hän sai minut niin ahdistuneeksi omilla puheillaan. Hän oli myöskin synnytyksen käynnistyksessä ja hänen miehensä oli valtaosan päivästä hänen seurana. Hän puhui miehelleen jatkuvasti ja toistuvasti suureen ääneen niitä asioita, mitä voi käynnistyksessä ja synnytyksessä mennä pieleen ja kävi läpi hyvin paljon kaikenlaisia kauhuskenaarioitakin. Tämä sai toisena käynnistyspäivänä minun päässäni synnytyspelon räjähtämään täysin käsiin ja oloni meni henkisesti sietämättömäksi ja rauhattomaksi. En pystynyt lainkaan rentoutumaan ja olemaan huoneessa, mikä teki myös käynnistämisoperaatiosta tuloksetonta. Onneksi silloin minua hoiti iltavuorossa kokenut kätilö, joka ymmärsi ja reagoi välittömästi, kun paniikkikohtauksessa menin hänen luokseen, vaikka ensin en saanut mitään edes sanotuksi. Hän sanoi minulle, että huonekaverihan vetää mattoa sinun altasi ja alkoi välittömästi järjestämään siirtoa toiseen huoneeseen. Se ei varmasti ollut ihan helppoa, kun osasto oli ihan täysi. Huonevaihto oli jaksamiseni näkökulmasta äärimmäisen tärkeä, sillä sen yön nukuin hyvin ja niillä yöunilla meninkin sitten kaksi vuorokautta ja myös koko synnytyksen läpi.
Synnytys oli pitkä, uuvuttava ja rankka, mutta minä selvisin siitä! Pieni rakas pakkaspoikamme syntyi helmikuun 8.päivä lauantai-iltana ja painoi syntyessään 3100g ja oli 48cm pitkä. Hetki syntymän jälkeen oli epätodellinen; minun rinnallani pötkötteli pieni ihminen, joka katseli meitä nappisilmillään ja hapuili sormillaan ihoani. Tuntui epätodelliselta, että synnytys oli viimein ohi ja olin selvinnyt siitä. Olin selvinnyt, vaikka pelkäsinkin ennakolta valtavasti, ja vaikka se olikin paljon rankempi, mitä osasin odottaakaan. Selvisin, vaikka ehdin kokea synnytyssaliin saapuessani todella syviä epätoivon tunteita, jotka veivät pohjaa kanssani käydyiltä synnytyspelkokeskusteluilta ja hyviltä suunnitelmilta sekä lupauksilta. Jouduin valitettavasti heti ensimetreillä kohtaamaan pahimpia pelkojani ja ne kokemukset sai aikaan tunteen, etten tule koskaan selviämään tulevasta. Koin, etten tullut kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi omana itsenäni, ja mikä pahinta, yli sietokyvyn mennyt kipuni ohitettiin, vaikka juuri sitä en olisi halunnut kokea. Onneksi sain muiden kätilöiden osalta aivan päinvastaista kohtelua. Ne toivat korjaavaa kokemusta.
Pienen hetken synnytyksen jälkeen kaikki oli hyvin, mutta sitten yhtäkkiä sylini olikin taas tyhjä. Poika punnittiin ja tutkittiin noin tunti syntymän jälkeen, jolloin huomattiin happisaturaation olevan liian matalalla. Hänet vietiin pois luotani ja minusta tuntui entistä epätodellisemmalta! Muutama tunti syntymänsä jälkeen poika oli vastasyntyneiden teho-osastolla hoidettavana, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella. Kun seuraavana päivänä heikkona ja yön huonosti ja liian vähän nukkuneena pääsin katsomaan poikaa teholle, pääni oli sekaisin. Hän nukkui siinä kaikkien letkujen ja piuhojen keskellä, ja minä mietin sydän syrjällään, uskaltaako Häneen edes rakastua?
Rankka synnytys tuntui vahvasti kehossani. En osannut itse arvioida lainkaan, mikä on normaalia, asiaan kuuluvaa tuntemusta ja mikä oli rankan synnytyksen aiheuttamaa kuormitusta lihaksistolleni. Kivut voimistuivat ja vuorokausi synnytyksen jälkeen kärsin voimakkaista laaja-alaisista vatsakivuista, jotka pahenivat yöllä sietämättömiksi. En enää edes pystynyt kivultani hengittämään kunnolla. Päivystävä gynekologi kävi minua katsomassa ennen kuin uskalsi määrätä kipuun vahvempaa lääkettä. Se auttoi ja pystyin nukkumaan. Seuraavana päivänä, maanantaina osastonlääkäri katsoi papereiden perusteella tilannettani ja määräsi sopivan kipulääkekombon, joiden kanssa voin imettää ja kipuni voitiin saada hallintaan. Lääkkeitä minulle kannettiin melkoilailla tasaisesti, mutta sen kummemmin kipuuni ei puututtu. Kipu uuvutti ja myös huoletti. Yritinkin useampaan kertaan ottaa oireitani puheeksi kiireisten kätilöiden kanssa. Osa kuittasi niiden johtuvan synnytyksestä, osa ei sanonut mitään. Minulle lupailtiin maanantaina, että saan keskustella lääkärin kanssa tiistai-iltapäivänä, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan minulle ehdotettiinkin tiistaina aamulla kotiutumista kätilön toimesta, joka hoiti minua sinä aamuna ensimmäistä kertaa. Koin olevani heikossa kunnossa, liian kipeä ja jaksaminen vähäistä, mutta en saanut sitä kerrottua hänelle, koska olin siihen mennessä tullut jo useampaan kertaan kipuni kanssa ohitetuksi. Samalla koin, ettei kätilöllä ollut oikeasti aikaa pysähtyä kuuntelemaan vointiani. Tyydyin vain sanomaan, että kipuni pitää olla hallinnassa ja lääkitys siihen kunnossa ennen kuin voin kotiutua. Iltapäivän puolella tutulle kätilölle sain itkun kera sanottua, etten voi lähteä kotiin tässä kunnossa. Sain jäädä vielä yöksi ja minut kotiutettiin sitten keskiviikkona sen enempää kyselemättä.
Pojan vointi parani jatkuvasti ja hän sai perjantaina ystävänpäivän kunniaksi luvan kotiutumiseen. Tuntui hyvin erikoiselta lähteä kotiin vauvan kanssa, jota käytännössä en tuntenut, vaikka hän oli ollut sisälläni monta kuukautta. Alkuviikosta olin ollut niin kipeä, etten ollut jaksanut viettää kovinkaan paljoa aikaa lastenosastolla. Olin jaksanut olla vain muutamana päivänä pojan luona, minkä vuoksi hän oli minulle kovin vieras. Oma vointini oli heikohko, mutta siitä huolimatta halusin olla reipas ja pärjäävä. Olin edelleen jatkuvasti kipeä ja kipua oli vähän joka puolella. Kipulääkkeitä oli otettava tasaisesti, ettei vatsan alueen kipu löisi liikaa läpi. Olin selviytymismoodissa, eikä minulla ollut tilaa ajatella itseäni. Ajattelin, että pakko vain jaksaa ja olla reipas! Olimme ehtineet juuri ja juuri olla viikonlopun kotona, kunnes kymmennen aikoihin sunnuntai-iltana tajusin, että olotilani oli ihan karmea. Mittasin kuumeen ennen kuin uusi parasetamolsatsi ehti vaikuttaa. Kuumetta oli siinä vaiheessa 38,3. Ei ihme, että joka paikkaan sattui!
Lähdin yksin päivystykseen ja mies jäi pojan kanssa kotiin. Odotusaulassa jouduin odottamaan parikymmentä minuuttia ennen kuin pääsin hoitajan juttusille. Hoitaja totesi heti, että näytän tosi sairaalta ja hän oli aivan pöyristynyt, kun hän tajusi, ettei kotiutusaamun labroissa oltu ollenkaan otettu tulehdusarvoja, vaikka olin koko ajan ollut vatsakipuinen! Hoitaja pelkäsi siinä vaiheessa jo sepsistä ja vei välittömästi minut toiseen huoneeseen tutkittavaksi. Pika-crp oli onneksi ”vain” 84. Leposyke ja verenpaine olivat huomattavan korkeat ja kuumetta oli 38,8, vaikka olin ottanut parasetamolia tuntia aiemmin. Minut siirrettiin nopeasti eteenpäin ja pääsin päivystävän gynekologin tutkittavaksi. Se oli todella helvetillistä, koska olin niin kipeä kaikkialta. Gyne arveli vahvasti, että minulla on kohtutulehdus, vaikka oirekuva ei ollutkaan ihan selkeä. Kerroin gynelle kotiutusta edeltävästä päivistä ja hoitoni puutteista. Hän oli aidosti kauhean pahoillaan tilanteesta ja saamastani kohtelusta.
Gynekologi määräsi minulle kaksi antibioottia, joista toinen oli suonensisäisesti annettava ja toinen suun kautta. Minut vietiin taas osastolle hoitoon, jossa vointiani seurattiin hyvin tiiviisti. Ensimmäisen vuorokauden aikana olin todella voipunut ja muistikuvat ovat siltä ajalta hieman puuroutuneet. Useampaan kertaan minulta mitattiin mm. lämpöä, sykettä ja verenpainetta. Suoneni eivät olleet taaskaan kovinkaan yhteistyökykyiset ja ne kestivät taas hieman kehnosti kanyyleita, joten niitä ehti olla useampi muutaman päivän aikana. Parin päivän jälkeen aloin olla todella kypsä ja tuskastunut neulatyynynä olemiseen, sillä verikokeitakin otettiin joka aamu ja nekään eivät aina suju helposti. Onneksi keskiviikkoaamuna tulehdusarvot olivat lähteneet selkeään laskuun ja vointi parantunut myös jonkin verran. Päätin, etten enää halua olla hetkeäkään sairaalassa, sillä olin jo niin täynnä sitä kaikkea.
Nyt jälkeen päin olen paljon miettinyt sitä, että olisiko näin pahalta tilanteelta vältytty, jos minua olisi kuunneltu, jos edes jollakin olisi ollut riittävästi aikaa pysähtyä tai jos minulle olisi tuotu se kuumemittari, jota pyysin pariinkin otteeseen?! Kysyin tätä suoraan myös gynekologilta tiistaina, mutta hän tietysti otti diblomaattisen linjan, eikä ottanut kantaa. Hän kuitenkin jatkoi, että voi laittaa omalta osaltaan tästä palautetta eteenpäin, jos haluan. Se kertoo mielestäni ihan riittävän paljon siitä, ettei asiat todellakaan mennyt oikein kotiutumista edeltävinä päivinä, eikä minua ole kuunneltu riittävästi. Se on varmaa, että tulen laittamaan tästä palautetta ja teen muistutuksen saamastani hoidosta, kunhan vain ensin toivun riittävästi. Minun osaltani tämä asia ei voi jäädä tähän, koska en kenellekään toivo tapahtuvan vastaavaa.
Fyysisesti olen edelleen toipilas ja henkisestikin aika uupunut. Tästä kaikesta vie oman aikansa toipua ja samaan aikaan pitäisi jotenkin ymmärtää, että Hän on viimein täällä. Hän, jota olemme odottaneet vuosia. Olen kiitollinen, ettei vuosien taistelu ole ollut turhaa. Minun sylini ei ole enää tyhjä. Hän tuhisee sylissäni ja pitää tiukasti kiinni kädestäni.
Minä olen viimeinkin Äiti. Ehkä minä vielä joskus ymmärrän ja opin, mitä se tarkoittaa…