Taas on se aika vuodesta, kun joka tuutista tuputetaan äitiyttä ja kehoitetaan ilahduttamaan äitiä. Koen äitienpäivän monessa mielessä erittäin haasteellisena ja vaikeana. Olen koko elämäni ajan kipuillut vaikean äitisuhteeni kanssa. On vaikeaa olla kiitollinen äidilleen, kun näen ja koen päivittäin itsessäni sen kaiken rikkinäisyyden, kivun ja tuskan, jonka hän on saanut aikaan. Nyt koen olevani henkisesti äiditön, enkä ole vuosiin tiennyt, miten suhtaudun äitienpäivään?
Opin että se ei tule jäädäkseen
mä en suostunut koskaan sen otteeseen
se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa
no hei
sinä itse teit musta tällaisen
ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo
Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin
(Kaija Koo Surulapsi)
Viime vuosien lapsettomuuden rankkojen kokemusten ja menetysten myötä äitienpäivästä on tullut kivuliasta toisestakin näkökannasta. Silloin korostuu juuri se, mitä meillä ei ole. Lisäksi kaikki kokemamme menetykset ovat tapahtuneet ajallisesti juuri lähellä toukokuuta tai toukokuussa, joten suru on ollut todella vahvasti läsnä viime vuosina juuri äitienpäivänä. Olen kokenut tukehtuvani siihen suruun ja tuskaan, kun koko maailma hieroo lapsettomuuden kipua rumasti kasvoihini. Korostaa sitä, että äidit ovat supernaisia ja parhaimpia ihmisiä. Se korostaa minun huonommuutta tyttärenä. Vajavaisuutta naisena. Korostaa lapsettomuutta.
Taas kirjoitan lapsettomuudesta, vaikka tätä blogia perustaessa en ollenkaan ajatellut kirjoittaa tänne siitä. Lähtökohtaisesti ajattelin kirjoittavani elämästäni vain harvinaisen sairauden näkökulmasta, sen oireista, tutkimuksista ja sen tuomista kokemuksista terveydenhuollossa. Asetelma kuitenkin muuttui vuosi sitten, kun elämäni heitti todella pahasti kuperkeikkaa. Jouduin yhtäkkiä tahtomattani pahimman painajaisen keskelle ja silloin totesin, etten voi kirjoittaa blogiin mitään, jos en kirjoita lapsettomuuden haavasta avoimesti. Silloin kirjoitin ensimmäiset lapsettomuutta koskevat kirjoitukset Elämää myrskynsilmässä ja Hitaita ja lyhyitä askeleita blogiin, jotka kertoivat kohdunulkoisen raskauden kauhukokemuksista ja siitä pimeydestä johon yhtäkkiä tahtomattani jouduin. Jotta pystyin edes mitenkään selviämään siitä kaikesta, oli pakko kirjoittaa.
Nyt mieli on luonnollisesti palannut noihin vuoden takaisiin hetkiin, vaikeisiin tunteisiin ja ennen kaikkea menettämiseen ja suruun, joiden kanssa olen joutunut kasvokkain liian monta kertaa. Menettäminen itsessään oli raastavaa, mutta raastavampaa oli useita päiviä kestänyt epätietoisuus. Silloin ”hetki kerrallaan” sanonta konkreetisoitui minulle aivan uudella tavalla. Elin useita päiviä pelon vallassa, enkä pystynyt ajattelemaan ajallisesti kovin pitkälle. Pelkäsin sitä, että hetkenä minä hyvänsä tilanne voi eskaloitua hengenvaaralliseksi, sillä pahimmillaan kohdunulkoinen raskaus voi aiheuttaa rajun sisäisen verenvuodon, jolloin vatsaonteloon vuotaa useita litroja verta. Katastrofiajattelijana en tietenkään osannut ajatella asioiden menevän muuten kuin pahimman kautta. Useista ultrausyrityksistä huolimatta raskautta ei saatu paikannettua. Viime vuosina minua on lukuisia kertoja ultrattu, mutta nämä ultraukset olivat henkisesti ehdottomasti kaikkein pahimpia. Joka kerta sain pahan paniikkikohtauksen kesken tutkimuksen. Vapun jälkeisenä maanantaina 7.5. minut otettiin osastolle sisään, kun lääkärit eivät enää uskaltaneet päästää minua kotiin tilanteen arvaamattomuuden vuoksi. Raskaus löytyi lopulta vasta toisena sairaalassa olo päivänä ja silloinkin ultraamiseen tarvittiin kaksi erikoislääkäriä. Pieni sydän löytyi vasemmasta munajohtimesta ja illalla minut vietiin leikkaussaliin.
Meidän tahattomasta lapsettomuudesta ja sen tuomista kipeistä kokemuksista on tiennyt vain harvat ihmiset. Asia on ollut niin kivulias, ettemme ole pystyneet olemaan asiasta avoimia. Voi siis sanoa, että tietyllä tavalla astuin vuosi sitten kaapista ulos lapsettomuuden osalta, vaikka en tehnytkään sitä suoraan omalla nimelläni ja kasvoillani. Huomioitavaa on kuitenkin, että osa lukijoista tietää kuka nimimerkin takana on. Elämäni suurimmasta ja kipeimmästä haavasta kirjoittaminen ei ole millään muotoa helppoa ja se vaatii minulta hyvin paljon rohkeutta ja kyyneleitä. Lapsettomuuden aiheuttamista tunteista kirjoittaminen on vaikeaa tunteiden kivuliaisuuden vuoksi, mutta ehdottomasti siksi, ettei niille aina ole sanoja, ja ilman sanoja on mahdotonta kirjoittaa! Olen huomannut, että noiden vuoden takaisten tapahtumien jälkeen ja etenkin niistä elävänä selvinneenä olen pystynyt jossain määrin vapaammin kirjoittamaan lapsettomuudesta. Olen blogiteksteissä avannut lapsettomuuden kivuliaita tunteita, menetyksiä ja kokemuksia. Olen myös julkaissut instagramissa ajatuksiani lapsettomuudesta ja hoitojen vaiheisiin liittyviä julkaisuja. Olen kirjoittanut lapsettomuuden tien raakuudesta ja kivuliaisuudesta sekä epäonnesta, pettymyksistä ja menetyksistä, mutta vielä kertaakaan en ole kirjoittanut lapsettomuutemme taustoista ja sen syistä. En ole vielä kertaakaan kertonut julkisesti, miksi olemme hoidoissa.
Lapsettomuuden syyt ovat leimaavia ja usein ne koetaan myös häpeällisinä. Syy tahattomaan lapsettomuuteen voi yhtä todennäköisesti johtua niin miehestä kuin naisesta. Se voi johtua myös molemmista tai selittämättömistä syistä. Olen naisena useita kertoja eri tilanteissa joutunut kohtaamaan sen ennakkoasetelman, että lapsettomuuden perimmäisten syiden oletetaan olevan naisessa, minussa. Lähes poikkeuksetta. Aivan kuin syyt eivät voisi ollakaan muualla. Hyvin usein myös tämä vielä täsmentymätön lihassairaus ja lapsettomuus kytkeytyy ihmisten päässä toisiinsa, vaikka tiettävästi niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Minusta on hyvin hämmentävää, että jopa terveydenhuollon alan ammattilaiset tekevät rohkeita olettamuksia ja omia johtopäätöksiä kysymättä. Maallikolta sen jossain määrin vielä ymmärrän, mutta en mitenkään terveydenhuollon alan ammattilaisilta, joilla on tähän mennessä kaikilla ollut saatavilla kaikki potilastietoni. Viimeksi marraskuussa jouduin tähän hämmentävään tilanteeseen neurologian vastaanottokäynnin yhteydessä. Hämmästyttävintä tilanteessa oli juuri se, että neurologilla oli kaikki potilastietoni saatavilla, kuten myös diagnoosilistani. Olimmehan silloin samassa sairaalassa myös lapsettomuushoidoissa. Ja siitä huolimatta hän automaattisesti oletti syyn olevan minussa! Vaikka minussa paljon onkin pielessä, meidän lapsettomuuden lähtökohtaiset syyt eivät ole minussa. Minun potilastiedoissani diagnoosiluettolossa tämä on ilmaistu varsin selkeästi diagnoosilla N97.4 Miehestä aiheutuviin tekijöihin liittyvä naisen hedelmättömyys. Kunnioitan mieheni yksityisyyttä, enkä avaa diagnoosia ainakaan tällä kertaa tämän enempää. Vain sen verran, että miehestä johtuvista syistä emme todennäköisesti ikinä tule ilman lääketiedettä raskaaksi. Ainoa mahdollisuus on kaikista rankimmat hoidot. ICSI.
Rohkeat olettamukset ja johtopäätökset ovat saaneet miettimään meidän lapsettomuuden syitä monelta kantilta. Lopulta jouduin toteamaan ja tunnustamaan, etten olisi varmastikaan kestänyt, jos lapsettomuudenkin perimmäinen syy olisi minussa ja yksin minun kannettavana. Meni pitkään, että uskalsin tunnustaa itselleni sen totuuden; jos hoitoihin päätymisen syy olisi lähtökohtaisesti yksin minussa, en olisi kestänyt sitäkin epäkohtaa kehossani. Ja vielä pidempään meni, että pystyin sen sanomaan ääneen miehelleni. Olen todella kiitollinen siitä, että olemme pystyneet puhumaan kaikesta. Myös kaikista kivuliaimmistakin asioista ennen pitkään.
Oli tahattoman lapsettomuuden syyt mitkä tahansa, nainen on aina se, joka on pääasiallisesti hoitojen keskiössä. Minun kehoni on jatkuvasti tutkittavana, tarkkailtavana ja toimenpiteiden kohteena. Hoitojen yhteydessä tungen itseeni vahvoja hormoneja, jotka pahimmillaan järisyttävät mielen tasapainoa ja sivuvaikutusten kautta sotkevat koko elämääni. Myös se, että tutkimukset ja toimenpiteet kohdistuvat kehoni kaikkein intiimimpään alueeseen, ei ole minulle mitenkään yksinkertaista. Muistan, kuinka ensimmäisillä käynneillä tutkimukset nolostutti. Riisuminenkin tuntui hävettävältä ja siksi tein sen verhon takana. Jossain vaiheessa oli pakko kytkeä jotakin omasta päästä kokonaan pois päältä, sillä muutoin en olisi kyennyt olemaan tutkimuksissa toistuvasti. Enää en edes tiedä, kuinka monen ihmisen edessä olen ollut haarat levällään ja kuinka monta kertaa minut on ultrattu.
Lihassairauden näkökulmasta koen kehossani olevan paljon asioita pielessä ja vialla. Sairauden hyväksyminen on pahasti kesken, joten palaan aina toistuvasti miettimään kehoni kelvottomuutta ja vajavaisuutta. Vertailen itseäni muihin ihmisiin ja päädyn jossain vaiheessa siihen ajatukseen, ettei kehoni ole normaali. Nämä tunteet heräävät jopa aivan tavallisissa arkisissa askareissa, kun lihaksistoni ei toimi tavallisesti tai toivomallani tavalla. Myös silloin, kun kipu lyö ihan läpi, kykyni ajatella kehostani hyvää sammuu kokonaan. Omaa kehoa kohtaan nousee turhautuminen ja kiukku, jotka pahimmillaan kääntyvät vihaksi itseä kohtaan. Lapsettomuushoidot ovat muuttaneet pettymysten ja menetysten kautta kehonkuvaani entistä negatiivisemmaksi ja vaikka hoitojen lähtökohtainen syy ei olekaan minussa, koen naisena kaikesta huolimatta olevani epäkelpo, kun en tule normaalisti raskaaksi. Menetykset ovat kerta toisensa jälkeen vahvistaneet ajatusta; kehoni on niin kelvoton, ettei se kykene kantamaan edes elämää.
Olen pitänyt lapsitoivetta sisälläni niin kauan kuin muistan ja samaan aikaa hiljaa pelännyt, että jään lapsettomaksi. Useita vuosia elin niin rikkinäisenä ja keskeneräisenä, etten voinut ajatellakaan ottavani vastuuta kenenkään toisen elämästä. Vielä vähemmän viattoman ja avuttoman pienen ihmisen. Vuosien terapiatyöskentelyn ansiosta sain uudestaan elämäni takaisin ja aloin eheytyä. Vähitellen aloin uskomaan elämän kantavan ja uskalsin tarttua unelmaani. Elämäni on ironista ja armotonta ja tämä lapsettomuus osaltaa alleviivaa sitä, sillä olenhan nyt elänyt pahinta pelkoani todeksi jo useamman vuoden ajan. Minun on äärimmäisen vaikea uskoa elämän tuovan hyviä asioita, kun kerta toisensa jälkeen se kuljettaa aina vain pimeämpiä ja kivisempiä polkuja. Usko siihen, että joskus voisimme onnistua ja saada oman lapsen, on hauras. Vuosien taistelu on valitettavasti alkanut jo tuntua todella paljon ja välillä jopa ihan liikaakin. Rankkojen elämänkokemusteni rinnalla lapsettomuus on niin suuri painolasti, että pelkään sen vetävän minut pimeyteen lopullisesti. Yritän muistuttaa itselleni vaikeimmilla hetkillä, että niin kauan kuin lääkäri uskoo onnistumiseen, on hoitoja syytä jatkaa. Vielä en ole valmis luovuttamaan.