Surun läsnäolo

Kun jonkun sydän pysähtyy lopullisesti, jotakin aina muuttuu maailmassa lopullisesti.

Viime päivinä ajatukseni ovat viipyilleet kuolemassa ja surussa sekä luopumisessa. Eräs tärkeä ja merkittävä ihminen poistui elämästämme parempaan paikkaan. Suru on suuri, mutta vilpittömästi ajattelen, että kuolema armahti hänet. Hän eli viimeiset vuotensa hiljalleen riuduttavan ja toimintakyvyn lamauttavan ALS-sairauden kourissa. ALS rappeuttaa vähitellen liikehermoja, jotka ohjaavat tahdonalaisten lihasten toimintaa. Sairaus vie ihmiseltä vähitellen pala palalta omatoimisuuden, puhekyvyn ja lopulta kyvyn hengittää. Yksi julmimmista sairauksista ja tavoista kuolla. Hän kerran kertoi, että pelkää loppua. Hän pelkäsi sitä, että menettää täysin oman kehonsa, mutta on edelleen järjissään. Kuuntelin hiljaa ja sydämeni itki, kun en voinut ymmärtää, miksi yksi ihanimmista ihmisistä joutui kohtaamaan sellaista? Vaikka hänen kuolema jättikin jälkeensä ikävää ja surua, olen kiitollinen. Hänen pahimmat pelkonsa eivät käyneet toteen ja tiedän, ettei hänellä ole enää kipua ja tuskaa. Hän on vapaa ja armahdettu. Rakastettu ja kaivattu.

Suru on vaikea ja kokonaisvaltainen tunne. Usein koen surun voimallisina myrksyävinä aaltoina, jotka voivat vetää pinnan alle, syvyyksiin. Pahimmillaan se vie mahdollisuuden hengittää ja nähdä muuta kuin pimeää. Toisinaan surun aallot ovat lievempiä, mutta tekevät silloinkin helposti olon yksinäiseksi, tyhjäksi ja turvattomaksi. Suru on minulle vahva ja tuttu tunne, koska olen ollut surun kanssa hyvin paljon vastatusten koko elämäni ajan. Olen elämäni aikana menettänyt paljon ja olen joutunut luopumaan paljon. Joskus kuolemalle, mutta joskus myös elämäni vuoksi, jotta olen itse pysynyt turvassa ja elossa. Kuolema on armoton, mutta myös armollinen. Se on pysyvä, muuttumaton ja myös väistämätön. Kuoleman kohdalla suru kouraisee syvältä, mutta hiljalleen tunne muuttuu enemmän ikäväksi ja kaipaukseksi. Hiljalleen hyväksyy ja ymmärtää, että kuolema on osa elämän kiertokulkua. Jäljelle jää hyvät muistot, joihin voi palata ja niistä saa voimaa surun ottaessa uudelleen otetta.

Mutta entä, jos pitääkin luopua ilman kuolemaa? Jos joutuu tekemään itse tietoisen valinnan ja poistamaan elämästään jonkun läheisen ihmisen oman itsensä turvallisuuden vuoksi? Jos joutuu luopumaan ihmisestä, jotta voisi itse elää eheämpää elämää tai siksi, että pysyisi itse edes elossa? Miten surraan silloin, kun itse on tehnyt valinnan luopumisesta? Ja saako silloin ylipäätään surra?

Nämä ovat kysymyksiä, joita olen joutunut miettimään ja elämään myös läpi. Kun joutuu sulkemaan jonkun ihmisen pois elämästään, ovat tunteet monimutkaiset ja ristiriitaiset. Silloinkin luopuminen tekee kipeää, mutta samalla se tuntuu oikealta ja hyvältä. Kun on tullut loukatuksi, petetyksi ja rikotuksi toistuvasti vuosien, ehkä jopa kymmenien, on muistoina paljon satuttavaa. Päällimmäisenä tunnekuormassa saattaakin olla viha, joka on tärkeässä roolissa myös itsensä suojelemisen osalta. Mutta on vaikeaa surra, jos on äärettömän vihainen ja pettynyt. Suruun käsiksi pääseminen vie aikaa, jopa vuosia, koska suru hautautuu ja sotkeutuu kaikkien muiden kipeiden tunteiden alle. Kun luopuu jostakin ihmisestä oman valinnan kautta, ei suru muutukaan yksiselitteisesti ikäväksi ja kaipaukseksi. Miten voisikaan, jos pahat muistot ovat niin suuressa roolissa?

Kuolema tulee lähelle kyselemättä ja sureva ei joudu itse tekemään päätöstä tai valintaa luopumisesta. Luopuessaan tietoisesti asetelma ei ole lainkaan yksiselitteinen ja selväpiirteinen, koska kenenkään sydän ei pysähdy lopullisesti. Mutta silti päätös voi olla lopullinen, vaikka kaikki osapuolet eivät sitä hyväksyisikään.

Olen joutunut luopumaan tietoisesti kahdesta ihmisestä elämäni aikana. Ensimmäinen luopuminen oli rankin ja vaativin, koska se ravisteli minun ja myös muiden ympärillä olevien maailmankuvaa ja elämää. Jouduin kohtaamaan itseni, rikkinäisyyteni ja omat ristiriitaiset tunteeni, kuten myös läheisteni tunteet ja kysymykset. Tein päätökset luopumisesta harkiten ja tietäen, ettei enää ollut muuta vaihtoehtoa. Sanomattakin selvää, että kaikki eivät nähneet päätökseni harkitsevuutta ja siihen johtaneita syitä. Luultavimmin kaikkein vähiten hän, josta luovuin. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ihmisiin iskostunut hyvin syvälle ja siitä on tullut yhteiskuntamme yksi vahvimmista normeista. Jouduin ja joudun jatkossakin kohtaamaan tämän normin ja sen kautta päätökseni kyseenalaistuksen. Eihän nyt kukaan voi erota äidistään?

Kyllä voi, jos on pakko, eikä muita vaihtoehtoja enää ole. Kyllä voi, jos haluaa elää eheämpää ja täydempää elämää. 

Äidistä luopuminen oli elämäni vaikein päätös, mutta yksi parhaimmista, mitä olen itseni eteen tehnyt. Katriina Järvelä julkaisi syksyllä 2014 kirjan Kaikella kunnioituksella. Kirjan kautta ymmärsin, että minulla on todellakin lupa kieltäytyä kohtelusta, joka rikkoo minua. Minä saan laittaa rajat ja suojella itseäni, sillä ne rajat ovat rakkautta itseäni kohtaan. Kirjasta sain sanoja ristiriitaisille tunteilleni sekä myös vahvistusta päätökselleni, joka horjui etenkin ensimmäisen parin vuoden aikana syyllisyyden tunteen iskiessä. Syyllisyyden tunne onneksi väheni ajan kuluessa, kun huomasin, että minun on vapaampi hengittää. Aloin nähdä, mitä hyvää päätökseni oli minulle tehnyt. Enää en niin suuresti välitä muiden mielipiteistä ja heistä, jotka eivät ymmärrä tekemääni päätöstä ja kysyvät hämmentyneenä syyllisyyden tunnetta herättäviä kysymyksiä. En enää välitä heistä, joiden maailmankuvaan ei sovi vanhemmista eroaminen. Minun maailmankuvaani se sopii silloin, kun vanhemmat eivät kunnioita lastaan.

Tätä postausta kirjoittaessani oivalsin selvemmin, että vuosia sisälläni taukoamatta raivonnut viha on laantunut, ja olen päässyt viimein käsiksi vihan alle jääneisiin tunteisiin: pettymykseen, häpeään, turvattomuuteen ja suruun. Näiden tunteiden kanssa matka on vielä pahasti kesken, mutta se ei haittaa, koska olen jo pitkällä. Luopumispäätökseni lähti ajatuksesta, että minun elämäni tärkein ihminen on minä. Se on ollut minulle iso ja merkittävä askel eheytymisen matkalla. Toisen ison askeleen olen ottanut, kun annoin itselleni anteeksi ja luvan surra vaille jäämistä. Minulla on lupa surra sitä, että olen joutunut tekemään tietoisen valinnan luopumisesta. Lupa surra niitä kokemuksia, jotka ovat rikkoneet, särkeneet ja pirstaloineet minuuttani. 

Vaikka sydän ei pysähtyisikään lopullisesti, voi maailmassa muuttua silti jotakin lopullisesti. Se on myös surullista.