Kohta toista kuukautta sitten kävin ihanan fysiatrin vastaanotolla, josta kirjoitin postauksessa Kokonaisvaltaisesti kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Hän vastaanotolla kyseli laajemminkin elämästäni, jolloin puheeksi tuli myös pienehkö turvaverkostoni. Hän kysyi huolestuneena, että onko minulla arjessa ihmisiä, jotka kysyvät silloin tällöin mitä minulle kuuluu? Hän sanoi, että jokainen ihminen tarvitsee edes jonkun, joka pysähtyy kysymään kuulumisia. Koin kysymyksen pysäyttävänä ja se on sitä edelleenkin, koska kysymys on jäänyt mietityttämään minua.
Viime vuosina elinpiirini on kutistunut selvästi. Osin siksi, että hetkittäin voimavarani eivät ole riittäneet ihmissuhteisiin ja niiden ylläpitämiseen. En oman hurjan elämän kuormani suuruuden vuoksi ole aina kyennyt vastaanottamaan muiden kuulumisia tai käsittelemään heidän elämän kipeyksiään. On ollut hetkiä, jolloin minun on ollut vaikea olla läsnä muille. Minut on erkaannuttanut muista ihmisistä myös se, etten ole aina tiennyt, mitä kertoisin elämästäni. Vastaukseni kuulumiskyselyihin ovat saattaneet olla melko ympäripyöreitä. Olen todella huono valehtelemaan ja siksi olen kokenut vaivaannuttavana sen, etten ole pystynyt puhumaan aina täysin totuudenmukaisesti. Tottakaan en ole aina voinut puhua, koska asioiden ääneen sanominen on minulle itselle ollut liian musertavaa.
Masennus itsessään vaikuttaa ajatteluun sekä vuorovaikutussuhteisiin hyvin paljon, ja se on ollut yksi isoin tekijä eristäytymiseeni. Mustimmilla hetkilläni olen kokenut olevani toisille ihmisille vain taakka, kun vuodesta toiseen kuulumiseni huokuvat synkkyyttä ja vaikeita asioita. Pahimmillaan aina vain vaikeampia ja vaikeampia kokemuksia. Etenkin niinä hetkinä toisen ihmisen ilo ja onni ovat saattaneet aiheuttaa minussa tunteita, joita on niin vaikeaa kohdata ja käsitellä tai edes hyväksyä omiksi tunteiksi. On ollut helpompaa eristäytyä.
”Hei hei mitä kuuluu
Sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu
Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu”
(Apulanta Mitä kuuluu)
Hyvin harvat ihmiset, joiden kanssa vietän jopa päivittäin aikaa, tietävät, mitä minulle oikeasti kuuluu. Töissä tuskin kukaan osaa ajatella, että hymyni takana on valtavasti kipua ja pimeyttä. He näkevät reippaan, hymyilevän nuoren naisen, joka tekee työtehtäviä useimmiten toimeliaasti ja kantaa vastuunsa. He eivät näe, mitä hymyn takana on ja tuskin osaavat mitenkään kuvitellakaan tätä todellisuuttani. Ja koska he eivät tiedä, satuttavat he huomaamattaan sanoillaan. Toisinaan tekisi mieli kahvipöytäkeskusteluun läväyttää kasa oman elämäni inhorealismia, jotta toiset saisivat hieman perspektiiviä turhanpäiväiseen valittamiseensa, mutta sellainen on minulle itselleni liian haavoittavaa ja tuhoisaa. Tyydyn siis edelleen hörppimään kahvini hiljaa puhelinta selaillen tai olemaan ihan kokonaan itsekseni, jos en kykene ottamaan osaa keskusteluun.
Joskus minusta todella tuntuu, että elän kaksoiselämää. Suurin syy tälle tunteelle on, että elämäni todellisuudesta tietää vain pieni joukko ihmisiä ja sekin pieni joukko ei aina tiedä kaikkea. En tiedä kumpaa säästän ja suojelen enemmän, kun en puhu kaikista asioitani: muita ihmisiä vai itseäni?
Onneksi sentään voin kirjoittaa kaikesta, myös kivuliaista asioista. Muutoin varmaan hukkuisin näihin ajatuksiini.