Jatkan edellisen kirjoitukseni tulevaisuus-teemalla. Se, kun on tällä hetkellä vienyt mielestäni valtavasti tilaa vaikuttaen kovin synkältä ja pimeältä. He, jotka ovat kokeneet lapsettomuutta ja rankkoja lapsettomuushoitoja ymmärtävät todella sen, mitä elämälle ja tulevaisuusajattelulle tapahtuu lapsettomuushoitojen myötä. Ne typistävät elämän näköalaa rajusti ja elämä alkaa pyörimään täysin kuukautiskierron ympärillä. Elämää kykenee näkemään eteenpäin vain muutaman kierron verran, ja kun näin elää vuosia, ei käytännössä ole tulevaisuutta. Nykyhetki on huteralla pohjalla ja täynnä epävarmuutta. Taakkana mukana kulkee mieltä synkistämässä menneisyyden koettelemukset, pettymykset ja epäonnistumiset. Katse painuu väkisinkin maahan tulevaisuuden osalta.
Olen hakenut elämään rytmiä ja pohjaa töistä, mutta valitettavasti työrintamallakin on ollut yhtä tuulista kuin muuallakin elämässäni. Mikään muu ei ole ollut varmaa kuin epävarmuus! Olen ollut nyt neljättä vuotta opintojeni päättymisen jälkeen koko ajan töissä samassa isossa organisaatiossa, mutta olen pätkätyöläinen. Työsuhteeni on koostunut siis määräaikaisuuksista, jotka yhtä 10 kuukauden sopimusta lukuunottamatta ovat olleet vain 3-6 kuukauden pituisia. Nyt on menossa jo yhdeksäs perättäinen työsopimus! Vuosi sitten minulle puhuttiin vakinaistamista ja luvattiin sen olevan ”joskus tulevaisuudessa”, mutta sitten yhtäkkisesti kelkka kääntyikin sillä seurauksella, että keväällä minulle ilmoitettiin työsuhteeni jatkumattomuudesta. Tuo onkin ihan oma tarinansa… Työni onneksi jatkuivat toisaalla, kun rohkeasti laitoin sähköpostia cv:n kera eräälle yksikön johtajalle. Se kannatti, sillä cv:ni kulkeutui hänen kauttaa henkilölle, joka tarvitsi työntekijää ja sain viiden kuukauden sopimuksen eräästä hankkeesta. Ongelma siirtyi siis siirtyi vähän eteenpäin, kuten ennenkin. Kesällä totesin, että tämä on minulle kestämätön tilanne, ettei minulla elämässä ole miehen lisäksi mitään pysyväistä tai pitempikestoista. Minulla ei ole itselläni mitään, mikä kantaa mustien hetkien yli, jos menetän työni! Viime syksyn mustista hetkistä olen oppinut ainakin sen, että tarvitsen elämääni jotakin, mikä kantaa ja fokusoi minut tulevaisuuteen. Ihan mitä tahansa! Ainoa pidempikestoinen ja tavoitteellinen, mitä keksin on opiskelu. Osin hetken mielijohteesta hain jatko-opiskeluun ja sain paikan. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, miten oikeasti siitä suoriudun ja miten yhdistän tämän kaiken meneillä olevan yhtä aikaiseksi toiminnaksi?! Miten voisinkaan tietää tai suunnitella elämääni lokakuuta pidemmälle? Siihen loppuu työsopimukseni, eikä sen jälkeisestä työelämästä ole mitään tietoa vielä varmaan viikkoihin! Mahdollinen työttömyys pelottaa nyt onneksi hieman vähemmän, koska voin sen eteen tullen siirtyä hetkeksi täysipainoiseksi opiskelijaksi. Ankkuroida itseni siihen, että pysyn elämän syrjässä kiinni vaikeinakin hetkinä.