Tänään minulla oli viimeinen työpäivä. Olo on hyvin ristiriitainen. Pettynyt. Surettaa niin, että tekisi mieli itkeä. Suututtaa niin, että tekisi mieli huutaa. Kotona olen pystynyt antamaan tunteiden tulla ja mennä, mutta töissä en ole tehnyt kumpaakaan; en ole huutanut, enkä itkenyt, vaikka olenkin joutunut muutamaan otteeseen pyyhkimään varkain karanneita kyyneleitäni. Onneksi minulla on näiden raskaiden tunteiden lisäksi juuri nyt tunne, että olen onnistunut! Minulla on hyvä mieli siitä, että onnistuin siinä, mitä olin päättänyt: palasin töihin pitkän sairausloman jälkeen ja vein tämän työni täysin kunnialla loppuun, vaikka vähän hammasta purren. Hoidin työni hymyssä suin tunnollisesti ja autoin ihmisiä iloisella mielellä. Sillä samalla asenteella, millä olen ennenkin pyrkinyt työni tekemään. Kiitosta ei pomolta herunut, mutta sepä nyt ei ollut mitenkään uutta. Kohtelu oli viimeiseen päivään asti yhtä viileää kuin se on ollut viimeisen puoli vuotta. Kyllä hän perjantaina keskustelumme päätteksi kysyi huolestuneena, olenko varmasti työkykyinen, mutta senkin hän teki hieman kömpelin sanoin toteamalla kysymyksensä perään ”ei täällä ole pakko olla”…
Viimeiset työpäivät olisivat olleet todellakin ylivoimaisen raskaita, jos en olisi saanut kiitosta mistään suunnasta. Olen saanut spontaaneja kiitoksia ihmisiltä, jotka eivät tiedä tilannettani. Kiitokset lämmittävät aina mieltä, mutta nyt ne ovat lämmittäneet erityisen paljon ja ovat tehneet työpäivistäni sekä tekemästäni työstä merkityksellistä! Kiitokset ovat siis todellakin tulleet nyt tarpeen. Eilen oli aivan ihana tilanne, kun vastasin työpuhelimeen ja ensimmäisenä soittaja sanoi, että sinä se vastaat aina niin nopeasti puhelimeen ja sähköposteihinkin reagoit nopeasti. Sanoin hänelle, että valitettavasti tätä palvelua ei olekaan nyt enää tarjolla kuin pari päivää. Hän harmitteli kovasti. Varsinaisen asian hoitamisen jälkeen hän toivotti minulle hyvää jatkoa ja sanoi vielä ”Samanlaisella asenteella, kun jatkat, niin pärjäät varmasti!” Tämän kauniinpaa kiitosta ja rohkaisua en olisi voinut saada!
Nyt yritän jotenkin asetella päässäni olevia ristiriitaisia tunteita järjestykseen, että pääsen puhtaammalta pöydältä uusia haasteita kohti. Uudet haasteet alkavat jo heti huomenna! Elämä on jatkanut edelleen samalla linjalla ja tuonut nopeita äkkinäisiä käänteitä eteen. Tähän asti käänteet ovat olleet sävyltään synkkiä ja musertavia, mutta nyt vihdoinkin elämä heitti positiivisella tavalla! Kun viime keskiviikkona palasin töihin, työsopimuksen loppuminen konkretisoitui. Iski märkänä rättinä vasten kasvoja. Mietin, että mitä voin tehdä ja kehen voisin mahdollisesti ottaa yhteyttä!? Olo oli todella ahdistunut ja tunsin hukkuvani. Minun oli jotenkin taas keksittävä keino äyskäröidä venettäni tyhjemmäksi. Lopulta päätin olla rohkea, koska eihän minulla enää ollut yhtään mitään hävittävää! Kirjoitin sähköpostin otsikolla ”Työntekijä tarjolla”, liitin mukaan cv:ni ja laitoin sen meidän organisaation tietohallintojohtajalle, jota en ole koskaan tavannut henkilökohtaisesti. Perjantaina aamupäivällä sain vastauksen, ettei heillä ole nyt töitä, mutta tiesi eräässä hankkeessa olevan resurssin tarvetta. Hän oli laittanut vastauksen cc:ksi useamman henkilön, joita en myöskään tuntenut henkilökohtaisesti. Koskaan ennen en ole vastaavassa tilanteessa ollut, joten jouduin miettimään lounaan yli, miten ylipäätään tuollaiseen sähköpostiin tulisi vastata. Päätin jatkaa samalla rohkealla linjallani ja ilmaisin kiinnostukseni sekä liitin cv:ni matkaan. Reilun tunnin päästä puhelimeni soi ja minua pyydettiin haastatteluun. Haastatteluaika sovittiin reilun puolentoista tunnin päähän!! Jokseenkin niukasti oli valmistautumisaikaa haastatteluun. Ei käytännössä ollenkaan! Mielessäni kiitin itseäni, etten aamupöhnässä pukenutkaan sitä jo vähän käytettyä, nuhjuista hupparia päälle, vaan otin kaapista ihan puhtaat vaatteet. Haastatteluun menin sillä asenteella, että nyt eletään hetkessä ja olen oma itseni. Se riitti, sillä haastattelu meni oikein mainiosti ja myös nopeasti! Reilun puolen tunnin haastattelun jälkeen paiskattiin kättä päälle ja minut toivotettiin tervetulleeksi tiimiin! Se tuntui todella upealle, ihmeelliselle ja ihanalle! Murhe siirtyi nyt vähän kauemmaksi, sillä töitä on luvassa lokakuun loppuun asti, jonne hankkeella on rahoitus. Rohkeus todellakin kannatti!