Viimeiset viikot ovat olleet jokseenkin rankkoja. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yleensä ne kulkevatkin symbioosissa; matala mieliala ruokkii kipua ja kipu latistaa mielialaa entisestään. Oravanpyörä on valmis ja joskus sen pysäyttäminen onkin aika taiteilua. Tunnistan, että minulla on paljon keinoja ja välineitä haasteellisiinkin tilanteisiin, mutta omat rajat tulevat silti turhankin usein vastaan. Nyt viimeisen parin vuoden aikana on ollut useita tilanteita, joissa olen ollut kipuni kanssa ihan hukassa. Pahimpia ovat lamauttavat kipukohtaukset. Niiden kanssa olen todella keinoton. Kohtaukset ovat olleet joiltakin osin erilaisia, mutta niillä on paljon yhteisiä piirteitä ja tekijöitä. Yhteisenä piirteinä näille kipukohtauksille on, että ne tulevat hyvin usein silloin, kun olen joutunut henkisesti äärimmilleni ja ahdistunut. Syntymekanismi on varmasti henkiseltä osaltaan kompleksinen, mutta fyysiselllä tasolla kipukohtauksessa yhteisenä tekijänä on lihaksen totaalinen kramppaaminen. Kun lihas kramppaa täysin, puristaa se täydellä voimalla hermoja, josta aiheutuu todella voimakas hermosärky. Kipu, joka säteilee laajalle alueelle ja repii kappaleiksi pään. Yleensä nämä tilanteet tulevat alkuun hiipien; lihakset alkavat hiljalleen jännittyä ja jännittyä. Tuntuu kuin lihakset alkaisivat hiljalleen kuroutua kasaan. Usein miten yritän jo varhaisessa vaiheessa pelastaa tilannetta erilaisilla lääkkeettömillä keinoilla, kuten kevyellä hieronnalla, venyttelyllä ja lämpöhoidolla. Valitettavasti joskus näistä ei ole apua ja pahimmillaan lihas vetää yhtäkkiä maksimaaliseen jännitykseen, kramppaa täysin.
Koskaan en ole itselleni ambulanssia soittanut, mutta sekin on ollut lähellä jo pariin otteeseen. Se kertonee aika paljon kivusta ja siitä keinottomuudesta, jota kipukohtauksen hetkellä koen. Oman kivun ja hädän arvioiminen on tosi vaikeaa. Sitä aina ajattelee, ettei tämä minun hätäni ole sellainen, että ambulanssia tarvitsisin. Ajattelee, ettei tämä kipu nyt niin paha ole, mutta samalla kipu salpaa ihan henkeä, räjäyttää pään ja mitään sopivaa asentoa ei enää löydy. Tähän kipuun itsellä olevat lääkkeet auttavat tosi heikosti, mutta silti kynnys avun pyytämiselle on ainakin henkisellä tasolla tosi korkea. Sitä olen kovasti miettinyt, että kuinkahan paha tilanne oikeasti pitää olla, että otan sen puhelun hätäkeskukseen?! Kovin vähällä en periksi anna. En kivullekaan.