Kehoni on herkkä. Se reagoi vahvasti kaikenlaisiin ärsykkeisiin, tilanteisiin, tunteisiin ja ympäristötekijöihin. Reaktioiden ymmärtäminen on ollut aika pitkällinen prosessi ja eihän se koskaan tule valmiiksi. Paljon on edelleen opittavaa, koska kehoni on omanlaisensa ja siinä tuntuu myös eletty elämä. Jokaisella meillä on taakkamme, jonka kanssa selviytyä. Jokainen ihminen pyrkii minimoimaan kurjat olotilat tavalla tai toisella. Keinot eivät vain aina ole niitä optimaalisimpia ja huomaamattaan saattaa pahentaa olotilaansa. Kivun hoitaminen on melkoista tasapainottelua, sillä ainakin itselläni on tilanteita, että tänään ei auttanutkaan se mikä toimi vielä viime viikolla. Voi käydä jopa päinvastoin ja kipu pahenee. Joskus kivun paheneminen aiheutuu ihan omasta tyhmyydestä, joskus liiasta yrittämisestä, jolloin unohtaa kuunnella kehoaan, tai liiasta pysähtyneisyydestä, kun ei vain jaksa liikuttaa kehoan riittävästi ja vajoaa sohvannurkkaan. Niin ja välillä ei ole harmainta hajua, miksi särkee ja kolottaa ennemmän kuin eilen. Eikä sen puolesta osaakaan helpottaa oloaan.
Olen usein pistänyt merkille erilaisissa vertaistukifoorumeissa, että jotkut kipupotilaat ovat hyvin vaativia ja odottavat, että tapahtuisi ihme, joka poistaa kivun. Tuntuu, ettei aina itse olla valmiita tekemään asian eteen töitä, vaan odotetaan kaiken avun tulevan ulkopuolelta. Itsestä tuntuu, että vastaanotollekin mennään herkästi melko isojen odotusten ja myös kohtuuttomienkin vaatimusten kanssa, jolloin pettymys on aika varma. Etukäteen kysellään vertaisilta vinkkejä, että mitä kaikkia tutkimuksia kannattaisi vastaanotolla pyytää. Sitten jälkeenpäin parjataan kovin sanoin lääkäreitä ja koko terveydenhuoltoa, kun ei saatukaan sitä mitä haluttiin. Lääkärikin pahimmillaan haukutaan puoskariksi ja tyranniksi, kun hän ei määrännytkään sitä vahvaa opiaattia, jota niin kovasti tarvitsisi. Ja sitten jossain vaiheessa kysellään hyviä lääkärisuosituksia yksityissektorilta, joilta saa apua eli sen reseptin helposti kouraan. Niin, sillekin on syynsä, ettei niitä kovin järeitä aseita oteta “heti” käyttöön. Kivunhoito, kun on paljon muutakin kuin sitä lääkettä, koska ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että se kipu on ihan oikeastikin siellä korvien välissä ja siihen vaikuttaa ihmisen kokonaisuus. Toki kivun syy on asiallista tutkia, jotta mahdollisesti löydetään keinoja poistaa kipu esimerkiksi leikkauksella. Kunnallinen terveydenhuolto on vain joistain kohti hieman kankea ja paikkakunnasta riippuu, mitä tutkimuksia esimerkiksi terveyskeskuksen lääkäri voi määrätä. Tutkimuksien tekemisille on omat kriteerinsä ja osaan voi jopa lähetteen saada vain erikoissairaanhoidon puolelta. Eli aina ei hirveästi auta vaatia erilaisia tutkimuksia, jos niitä ei ole edes tarjolla.
Toivon, ettei kukaan tästä tekstistäni pahastuisi. En todellakaan halua stereotypisoida tai osoittaa ketään sormella, sillä ymmärrän todellakin sen epätoivon, jota vastaanotolle menijä kantaa tuossa vaiheessa sisällään. Olenhan itsekin elänyt niitä todella tuskallisia ja epätoivoisia vaiheitä läpi ja tulen vielä tulevaisuudessakin elämään. Olen useita kertoja kivun murtamana itkenyt sitä, kun mikään ei tunnu auttavan, enkä tunnu saavan apua ja ymmärrystä. Ne on niitä hetkiä, kun kipu katkaisee selkärangan ja murtaa mielen. Itse jossain vaiheessa havahduin, että sen ymmärryksen hakeminen muualta polttaa kynttilää molemmista päistä, eikä se tietenkään millään tavalla edes auta kivun kanssa pärjäämistä. Sen ymmärryksen on alettava ensin itsestä. On mentävä peilin ääreen katsomaan, mitä sieltä näkyy ja tutustuttava näkemäänsä. Ensin täytyy oppia kuuntelemaan omaa kehoaan ja sitä, mitä siellä kivun takana on sekä ymmärtää ne tekijät, jotka mahdollisesti pahentavat tilannetta oman pään sisällä. Valitettavasti tässäkin asiassa se asenne ratkaisee hyvin paljon. On asennoiduttava itse korjaamaan tilannetta niin henkisesti kuin fyysisestikin ja myös jossain kohtaa vain hyväksyä kivun läsnäolo elämässä, jos tilannetta ei voi esimerkiksi korjata sillä kirurgin veitsellä ja ammattitaidolla, kuten omalla kohdallani on. Minun ei kannata pyristellä kipua vastaan, vaan on vain hyväksyttävä, että kipu kulkee mukana joka päivä läpi elämän. Suorastaan ihan paska ja epäreilu tilanne, mutta eihän sitä auta jäädä katkerana tuleenkaan makaamaan.
Kivun kanssa eläminen helpottuu, kun kivun syiden tietämys lisääntyy. Siksi onkin kipupotilaalle tärkeää, että kivun syitä selvitellään ja ongelmat saavat nimen. Poikkeavan löydöksen jälkeen aloin ymmärtämään fysiologiaani tai pikemminkin sen erilaisuutta, vaikka vielä en olekaan sitä lopullista diagnoosia saanut. Silmäni avautuivat ja moni matkan varrella ollut haasteellinen ja vaikea tilanne sai yhtäkkiä aivan järkeen käyvän selityksen. Tutkimuksessa tosiaan paljastui, että ongelma esiintyy erityisesti jäähdytettyssä lihaksessa eli kehoni ei pidä kylmästä. Voitteko kuvitella, kuinka monesti olen tämän reilun vuoden aikana miettinyt, että minkä perhanan takia mun on pitänyt syntyä tänne, missä on suurimman osan vuodesta kylmä?!?!! Tätä eksistentialistista kysymystä tulen varmasti pohtimaan vielä jatkossakin kerran jos toisenkin, etenkin silloin kun kipu ”syö” pään ja katkaisee selkärangan. Silloin on vain jotenkin yritettävä laajentaa omaa näköalaansa ja muistutettava itseä niistä hyvistä asioista. On muistutettava itselleen, että kipu vain taas yrittää ottaa valtaa ja päästä minun elämäni herraksi. On muistutettava itselleen, että vaikka tunnen itseni kuinka heiveröiseksi ja voimattomaksi sen edessä, minä päätän aina sen, kuka on elämässäni valta-asemassa. Siitä lähdetään, ettei se koskaan ole kipu!